Aloitan itsestäänselvyydellä: koulussa on tiloja ja tiloissa toimintaa. Perinteisessä koulussa tilojen ja toiminnan yhteiseloa voisi kuvailla eräänlaiseksi ”etäiseksi parisuhteeksi”, jossa yhdessäolo perustuu lähinnä siihen, että kumpikin tarvitsee toista ollakseen olemassa: tiloja ei olisi ilman koulun toimintaa ja toisaalta toimintaa olisi vaikea järjestää ilman minkäänlaisia fyysisiä puitteita. Tässä perinteisessä asetelmassa ei kuitenkaan pahemmin puhuta tai pussata. Toiminta ja tilat ovat erillään.

Nykyään keskustellaan paljon uudesta oppimisesta ja sen mukaisista uusista oppimisympäristöistä. Vallalla lienee useampia käsityksiä käsitteiden sisällöstä, mutta yleisesti ottaen uudella oppimisella tarkoitetaan aktivoivia- ja vuorovaikutteisia oppimismenetelmiä, joissa korostuu tiedon yhteisöllinen luominen sekä asteittain syvenevänä oppimisprosessi. Uudet oppimisympäristöt taas rakentuvat fyysisistä, virtuaalisista ja sosiaalisista puitteista, jotka parhaimmillaan yhteensulautuen tukevat uutta oppimista. Uudessa oppimisessa siis oppimisympäristön eri ulottuvuudet sulautuvat toimintaan ja toisinpäin. Tilojen ja toiminnan suhde on siis hyvin intiimi. Tästä syystä oppimisympäristöistä ja koulusuunnittelusta puhutaan tällä hetkellä niin paljon.

Muutos kohti uutta oppimista alkaa yleensä joko tilojen tai toiminnan aloitteesta. Tilojen tehdessä aloite koulusta häivytetään esimerkiksi käytävät, ja oppilasvirtojen valuessa opetustilasta toiseen huoneiden läpi, toiminnankin on pakko reagoida lähentymiseen. Toiminta voi puolestaan tehdä aloitteen astumalla tilojen varpaille seiniä kaatamalla ja muuttamalla siivouskomerot pienryhmätiloiksi. Optimaalisessa tapauksessa lähentyminen tehdään yhdessä siten, että pahimmilta järkytyksiltä säästytään. Oppimisympäristöjä ja toimintaa kehitetään tällöin samanaikaisesti, jolloin kumppanin uudet kasvot tulevat alusta alkaen hiljalleen tutuiksi. Yhteissuunnittelu tukee myös omistajuutta sekä sitoutumista uusiin ratkaisuihin.

Uutta oppimista on ihasteltu, ihmetelty ja kritisoitu. Hyviä ja huonoja argumentteja löytyy niin puolesta kuin vastaankin. Aktivoivissa- ja vuorovaikutteisissa oppimismenetelmissä on kuitenkin tutkitusti paljon potentiaalia oppimisen kannalta. Lisäksi uutta oppimista painottavaa perusopetuksen opetussuunnitelman perusteita (OPS2016) jalkautetaan kouluihin jo kovaa vauhtia. Lopulta opettajan oma asenne, asiantuntijuus ja toiminta ratkaisevat uuden oppimisen toimivuuden. Esimerkiksi ilmiölähtöisestä oppimisesta saa helposti aikaan tuloksetonta puuhastelua, mikäli työskentelylle asetetut tavoitteet ja valittu toteuttamistapa eivät mahdollista syvempää oppimisprosessia. Oikein toteutettuna ilmiölähtöisyys on kuitenkin hyvin tieteellinen oppimismenetelmä, jossa tavoitellaan tieteellisemmän maailmankuvan muotoutumista arkikäsityksiä kyseenalaistamalla ja oikomalla.

Ilmiölähtöisyyden kanssa kipuilu on hyvä muistutus siitä, että uusien asioiden omaksuminen vie usein aikaa ja vaatii harjoittelua. Sama koskee lähes kaikkea, mikä liittyy uuteen oppimiseen ja uusiin oppimisympäristöihin. Tällä hetkellä käymme ehkä läpi eräänlaista siirtymävaihetta, jossa harjoittelemme uudenlaista toimintaa uudenlaisessa ympäristössä. Tässä on oltava kärsivällinen ja tarjottava sopivia apupyöriä sekä kannustavaa ilmapiiriä harjoittelun tueksi. Keskeinen haaste on, miten luoda ajallisia resursseja ja tehdä tilaa uudenlaiselle toiminnalle. Tällaisten turvallisten puitteiden luomisessa koulun johdolla ja koko työyhteisöllä on merkittävä rooli, mutta samoin on uusilla oppimisympäristöillä! Hyvä uusi oppimisympäristö ei jätä yksin, vaan hienovaraisesti lähestyy toimintaa ohjaamalla ja kannustamalla uudenlaiseen, vuorovaikutuksellisempaan yhdessäoloon.

Lauri Vaara
Tohtorikoulutettava, KM, LO
Helsingin yliopisto