Hankkeemme aikana olen pohtinut paljon lasten osallisuutta ja ennen kaikkea sitä, kuinka lasten osallisuus näkyy ja toteutuu uuden päiväkodin oppimisympäristöjen suunnittelussa. Hankeen puitteissa käymissäni keskusteluissa minulta usein kysytään, miten lasten osallisuus oppimisympäristöjen suunnittelussa on otettu huomioon ja miten se käytännössä näkyy. Isoimpana haasteena pidän lasten osallisuuden toteutumisessa sitä, että päiväkodin tiloja käyttävät lapset aloittivat toimintansa vasta elokuussa 2018, joten massiivisen uudisrakennuksen lähestulkoon kaikki suunnitelmat sisällä ja ulkona on luonnollisesti lyöty lukkoon jo pitkän aikaa ennen hankkeessa mukana olevien lapsiryhmien aloittamista. Myös irtaimiston hankintaan lasten osallisuuden mahdollistuminen on ollut haasteellista, koska ison organisaation välttämättömät aikataulut ja lainalaisuudet, eivät useinkaan pysty ottamaan huomioon lasten osallisuuden mahdollistavia verkkaisia toimintamalleja ja aikatauluja.

Käymieni keskustelujen pohjalta olen alkanut toden teolla pohtia, mistä lasten osallisuudessa oppimisympäristöjen kehittämisessä on pohjimmiltaan kyse? Lasten kanssa keskusteltaessa kuulee usein, varhaiskasvatusikäisille tyypillistä, minä-puhetta. Herääkin kysymys, onko alle kouluikäiseillä lapsilla oikeastaan edes eväitä ryhmämuotoiseen toimintaan suunnattujen pedagogisten oppimisympäristöjen suunnitteluun. Lasten toiveita lelujen ja yksittäisten välineiden suhteen voidaan tietenkin kysyä, mutta tuskin voidaan ajatella, että pelkkä yksittäisten tavaroiden valitseminen synnyttäisi lapsissa tunteen osallisuudesta.

Olen tullut siihen tulokseen, että lasten osallisuudessa oppimisympäristöjen kehittämisessä ei ole tarpeellista tavoitella konkreettisia tilauslistoja tai ryhmän huonekalujen paikkojen suunnittelua. Lasten lelutoiveiden täyttäminen, johon keskustelut oppimisympäristöstä puhuttaessa usein lasten, ja toisinaan myös aikuisten, toimesta kääntyvät, ei mielestäni ole varhaiskasvatuksen tarkoitus eikä pedagoginen tehtävä. Ilmaston lämpenemisen aiheuttamien muutosten estäminen vaatii resurssiviisautta, joten myös esimerkiksi leluhankinnoissa on toimittava pitkänäköisesti ja siihen pienten lasten ajattelu ei vielä taivu. Lastenkulttuurin muoti-ilmiöt eivät useinkaan ole kovin pitkäikäisiä, joten tämän hetken hittilelut voivat lojua jo seuraavalla toimintakaudella käyttämättöminä hyllyn perukoilla. Osallisuudessa ei siis voi olla kyse vuosittain vaihtuvien toivelistojen täyttämistä. 

Miten sitten ohjata lapsia ajattelemaan laajemmin ryhmän yhteisiä tarpeita? Miten muuttaa minä-puhe me-puheeksi? Miten rakentaa aitoa yhteisöllisyyttä ja osallisuuden tunnetta? Kangas (2016) on väitöskirjassaan todennut, että osallisuuden tunne syntyy syvimmillään kuulumisesta tasavertaisena ryhmään. Koivula (2013) toteaa, että yhteisöllisyyden kehittymiseen tarvitaan kahta tekijää: toimivaa vuorovaikutusta ja onnistunutta yhteistä toimintaa. Tarvitaan siis tasavertaista vuorovaikutusta rakentava ja koko ryhmälle yhteisiä elämyksiä tarjoava menetelmä lasten osallisuuden tunteen synnyttämiseksi.

Tästä syystä Vantaalla lasten osallisuutta oppimisympäristöjen kehittämisessä on lähestytty tarinallisen leikin keinoin. Uskon, että tarinallinen leikki on osallisuuden todellista perustaa rakentava menetelmä, koska sen perimmäisenä tarkoituksena on tarjota lapsille yhdessä jaettuja leikkikokemuksia, joissa yhteinen tarina ja yhteiset kokemukset toimivat ryhmän jäseniä yhdistävänä siltana. Tarinallisen leikin avulla voidaan rakentaa aitoa yhteenkuuluvuuden tunnetta – osallisuutta. Lisäksi voimme päästä käsiksi myös siihen, millaisia asioita lapset päiväkodissa ja omassa toimintaympäristössään arvostavat. Tarinallisen leikin menetelmään voi tutustua tarkemmin Erasmus + Narrative Environments for Play and Learning -hankkeessa tuotetusta Tarinasta leikiksi – Tarinallisen leikin käsikirjasta.

(https://www.edu.fi/download/187568_tarinasta_leikiksi_kasikirja_2017.pdf)

 

Lyhykäisyydessään oppimisympäristöjen kehittämiseen tähtäävän tarinallisen leikkimme juoni menee näin:

Martti on toiminut yliopistotonttuna koko pitkän tonttu-uransa. Nyt hän on kuitenkin saanut siirron yliopistotontun tehtävistä päiväkotitontuksi. Martti on sijoitettu uuteen valmistuvaan Martinlaakson päiväkotiin, josta hänen olisi tehtävä viihtyisä oppimisympäristö kaikille päiväkodin lapsille. Ongelmana vain on se, että Martti paralla ei ole aavistustakaan, mitä päiväkotiin tarvitaan ja mitä siellä tehdään. Onnekseen Martti kuulee puhuttavan lapsista, jotka muuttavat päiväkotiin sen valmistuttua. Niinpä hän päättää pyytää apua näiltä päiväkodin tulevilta käyttäjiltä, sillä heillä, jos jollain on varmasti vastauksia Martin ongelmaan.

Kutsu yhteiseen leikkiin on annettu kaikkiin Martinlaakson päiväkotiin kuuluviin 3-6 vuotiaiden ryhmiin. Kutsu on otettu ryhmissä vastaan innolla ja lapset ovat ahertaneet viime viikon muun muassa Martin tapaamisen mahdollistavien tonttuovien kimpussa.Toivottavasti pääsemme pian auttamaan neuvotonta Marttia! 

Lähteet:

Kangas, J. (2016). Enhancing children's participation in early childhood education through participatory pedagogy Helsinki: University of Helsinki

Koivula. M (2013) 19-43 Yhteisöllisyyden merkitys lasten hyvinvoinnille. Teoksessa: Päivi Marjanen, Marjaana Marttila ja Marjo Varsa (toim.)  Pienten piirissä: Yhteisöllisyyden merkitys lasten hyvinvoinnille. Jyväskylä: PS-kustannus.2013.